16.06.2019

Samuel "Pamu" Hammer ja Still Life, 8c+

Samuel "Pamu" Hammer avasi 30.5.2019 mahdollisesti Suomen vaikeimman sporttireitin Nummeen, jossa perinteiden mukaan ollaan tehty urheilukiipeilyn historiaa ensimmäisestä 7c:stä lähtien. Olin paikalla, kun Pamu kiipesi ensimmäisen ulkoliidinsä "Otepään, 6b" Lammilla vuonna 2009. Kyllä en olisi uskonut tuolloin, että kymmenen vuoden päästä samainen nuori mies on köyden terävässä päässä, kun Suomikiipeilyä viedään uudelle vaikeudelle. 

Ensimmäisen kerran nuorukaisen peräänantamattomuus selkisi itselleni Saksa-Itävalta mäkiviikollamme 2011. Pakenimme huonoa keliä Garmischista Arcoon pariksi päiväksi ja Pamu koitteli siellä klassikko 8b:tä nimeltään Fuego. Paras redpoint-yritys päätyi väärään otteeseen ja valtaviin pannuihin joissa päätepisteenä oli puun latva. 300 kilometrin automatka Saksaan oli arvatenkin varsin vähäpuheinen... Perillä Pamu pohti isälleen Petelle, että seuraavalla yrityksellä reitti olisi mennyt. Nuorukainen esitti sen niin vakavalla äänenpainolla, että pari päivää myöhemmin parivaljakko ajoi aamutuimaan takaisin Arcoon, Pamu kiipesi reitin ensimmäisellä yrityksellä, jonka jälkeen he ajoivat takaisin. Olin varsin vaikuttunut. 

Olemme kiivenneet ja sen lomassa turisseet kiipeilystä vuosien varrella varsin mittavan määrän ja innokkuuden lisäksi yksi merkittävä ominaisuus nuoressa miehessä on ilmiömäinen positiivisuus. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään kiipeilyn harrastajaa, joka olisi keskustelussa pohtinut että onpas nuorukaisella noussut keltainen neste päähän. Päinvastoin useimmiten kuulee hämmästelyä siitä, miten tämä Kiipeilyareenalla töitä tekevä herrasmies on jakanut siellä sekä kallioilla hyvää mieltä. 


Samuel "Pamu" Hammer ja "Still Life, 8c+"
@Mikko Mäkelä

Onnittelut vielä projektin kellistämisestä!
Thanks!

Ikä?
21v

Paino?
Lähetyspaino oli pitkästä aikaa alle 70, eli 69,5kg.

Pituus?
183cm

Leuat?
Vasemmalla menee ykkönen +10kg kanssa ja oikealla ykkönen lähenee.

Penkki?
En ole vuosiin koittanut, mutta lupaan että oma paino menee.

Tiedän, että sun kiipeilyharrastuksen aikakäyrään mahtuu valtavasti onnistumisia, mutta myös melkoisia haasteita. Miten nykyiseen pisteeseen ollaan kiipeilyn osalta päädytty?
Aloittelin kiipeilyä 11-vuotiaana, mutta alkuvaiheessa futis oli vielä pääharrastus. Isommassa määrin aloin kiipeämään kun Kiipeilyareena aukesi. Olin silloin 12v. Aika nopeasti kiipeily sitten syrjäyttikin futiksen.

Kiipeilytreeniä Itävallassa 2013. @Antti Liukkonen

Mulla on ollut tuuria, kun olen päässyt heti alkuvaiheesta saakka kiipeämään paljon pihalla ja se onkin ollut tärkein juttu kiipeilyssä koko ajan. Ulkoreittien osalta kehitys meni suunnilleen seuraavasti:

- Ekan ulkoreitin (Otepää, 6b Lammilla) liidasin vuonna 2009. 
- 2010 meni isän avaama Kerjäläisten valtakunta 7a Falkkareilla
- 2011 tuli ihan hyvä kehityshyppäys ja keväällä sain kiivettyä ekan 8a:n Buu Klubben Grottabergetillä. Kesän alussa Kalymnoksen reissulla meni kaksi 8a:ta Angelika sekä Daniboy ja koto-Suomessa Texas Ranger. Syksyn reissulla Itävaltaan kävimme myös Arcossa ja siellä kiipesin ekan 8b:n nimeltään Fuego.
- 2012 Meni muutamia hienoja 8b klassikoita, kuten Gaia Kalymnoksella, Estrella ja Sulttaani Nummessa sekä Kära Dagbok Grottanilla.
- 2013 Joitain 8b+:sia ja eka 8c, Waldlaufer Niederthaissa. Projektoin myös ekaa kertaa jotain reittiä tosissani ja sain kiivettyä Syncron 8c+ kuuden päivän työstelyn jälkeen 17.7.2013.


2013-14 talvella alkoi tulemaan toistuvia flunssia jotka vaikuttivat treenaamiseen. Lisäksi oikeaan puoleen kroppaa alkoi tulla hermotuksellisia oireita. Välillä kuitenkin pystyi treenaamaan ja kiipeämään hyvin ja ajoittain oli lähes huippupäiviäkin. 2014 meni vielä joitain hienoja reittejä, kuten Amen Break 8b Mustavuoressa ja Tornado direct 8b+ Nummessa. Pikku hiljaa parempien päivien määrä kuitenkin väheni suhteessa hyviin. Syksyn 2014 SM-kisoissa hoksasin lopullisesti, että jotain on aika tavalla vikana. Karsintareitissä oli suht tiukka muuvi oikealle kädelle ja jo reittiä lukiessani tiesin, että se ei kyllä ole menossa.

2015 vuoden aikana kunto meni suhteellisen nopeasti tosi paljon huonommaksi ja oikeasta puolesta kroppaa hävisi sekä hermotus, että aikamoinen määrä lihasmassaa. Kävin kiertämässä aika monta lääkäriä, sekä fyssaria mutta ongelman syytä ei meinannut vain löytyä. Loppujen lopuksi oikean käden sormien vastalihakset olivat testeissä lähes vastasyntyneen testitasoilla ja kirjoittaminenkin oli haastavaa, kun kynä ei meinannut pysyä kädessä. Tietenkin tuli toimittua myös nettilääkärinä ja mieltä meinasi kuormittaa, sillä oireet sopivat valitettavan hyvin sekä ALS-oireyhtymään, että MS-tautiin. Yritin toki käydä kiipeämässä kun jaksoin, mutta pää oli aika kovilla kun 6c:n tasoiset reitit tuntuivat lähes mahdottomilta.

2016 tapahtui merkittävä käänne, kun Eero Mattila diagnosoi hermosto-oireiden johtuvan suurella todennäköisyydellä toistuvista herpesinfektioista, joita mulla tuli oikeaan korvaan. Niitä oli hoidettu aiemmin antibiooteilla, mutta nyt hoidoksi aloitettiin Valavir-estolääkitys. Herpesvirus tuhoaa/ lamauttaa hermostoa ja korvassa ollut virus oli tehnyt niin lähes koko yläselän ja varsinkin oikean käden käsivarren hermostoille. Kondis alkoi paranemaan ja yritin muutenkin löytää kiipeilyyn taas sen ”mukavan” kiipeämällä kesän Itävallan reissulla ison läjän helpompia klassikoita välillä 6b-7c. Se oli tosi toimiva ratkaisu ja syksyn reissulla kiipeily alkoi tuntua viikko viikolta paremmalta.

2017-18 Keskityin melko lailla boulderointiin, koska se tuntui hyvälle ja toisaalta halusin saada voimatasoja paremmaksi kun taukoa kovasta kiipeilystä oli aika lailla. Keskityin reissuissa (Etelä-Afrikka ja Sveitsi) kiipeämään ennemminkin määrää välillä 7C-8A+ ja kotomaassa sitten pyrin myös reittejä työstelemään. Etelä-Suomesta sainkin kiivettyä kombon Globalist 8B+, Armoton 8B ja Hypergravity 8B. Huonompia jaksoja oli, mutta niiden määrä pieneni tasaisesti koko ajan. Yritin myös olla koko ajan hereillä, jotten päästäisi kuntoa putoamaan ylirasituksen vuoksi, vaikka intoa treenaamiseen olikin koko ajan ehkä liikaakin.


Tällä hetkellä on ollut jo pidempi tosi hyvä jakso. Talven treenit sujuivat hyvin ja yritin saada kasvatettua selkään sieltä menetettyä lihasmassaa takaisin punttijumpalla. Sain fyssarilta myös hyviä ohjeita sekä treeniin, että ravintovalmennukseen. Syömisen osalta olen pyrkinyt olemaan tosi tarkkana siinä, että treenin jälkeen saisin palauttavan hiilari/protskudrinkin suht nopeasti, jotta varsinkin oikean puolen palautuminen lähtee liikkeelle välittömästi. Voimatasoissa on edelleen toki aika merkittävät erot. Vasemmalla kädellä pystyn roikkumaan Beastmaker 2000 alakeskilistassa noin 30 sekuntia, mutta oikealla en vielä sekuntiakaan. Mutta nyt se tuntuu jo realistiselle ja uskonkin erojen tasaantuvan edelleen koko ajan. Eteenpäin ollaan toki menty aika lailla, sillä pari-kolme vuotta sitten en pystynyt roikkumaan oikealla kädellä edes kahvassa.

Tuliko missään välissä sellainen olo, että pitäkää tunkkinne?
Kyllähän se toki välillä kävi mielessä, kun ei päässyt ylös mitään. Voi olla hyvin mahdollista, että kiipeily olisikin loppunut, jos siitä olisi pitänyt maksaa. Toisaalta koko ajan oli kuitenkin sellainen olo takaraivossa, että kun aiemminkin on pystynyt ihan kovaa kiipeämään, niin kyllä se sieltä vielä takaisin tulee. Hyvä puoli oli myös se, että lukiosta oli jäänyt hyviä kavereita, joiden kanssa oli muutakin elämää kuin pelkkä kiipeily. Se toimi ihan hyvin vastapainona.

Valmistauduitko jotenkin spesifisti projektia varten?
En varsinaisesti. Pääpaino talven treeneissä oli tasata voimatasojen balanssia kropassa punttijumpalla. Sen lisäksi tein pääasiassa maksimivoimaan tähtäävää kiipeilytreeniä. En tee juurikaan otelautaa, tai vastaavia oheisharjoitteita koska kompensoin kahdella kädellä tehtävissä harjoituksissa liikaa vahvemmalla puolella. Pyrin myös treenibouldereita tehdessäni painottamaan muuvien raskautta oikealle puolella ja välttämään niissä kaikkia cheateja kuten huukkeja.


Samin ja mun kevään Frankenjuran reissu toimi kyllä valmistavana harjoitteena projektia varten todella hyvin. Kiipesimme ison läjän vanhoja klassikoita välillä 7c+ - 8b+, joten volyymiä ja psyykeelle tärkeitä onnistumisia tuli paljon. Toistaiseksi reissuissa ei ole kiinnostanut kovempi projektointi, vaan juurikin tällainen lähestyminen, jossa kiivettävät reitit menevät suht nopeasti. Ilahduttavaa myös se, että tuo helpohkosti menevien reittien vaikeus on nyt noussut tasaisesti.

Ennen Nummeen menoa kävin tekemässä Salmisaaren akvaariossa pari pumpputreeniä, joita varten rakentelin 20-30 muuvisia cirkuitteja. Itsellä on maksimivoimatreeneissä se ajatus, että yli 30 muuvista reittiä on harjoituksissa turha kiivetä, mieluummin yrittää sitä vaikeuttaa. Varsinaisilla reiteillä on kuitenkin hyvin harvoin sitä pidempiä tasaisia kovia pätkiä.

Still Life, 8c+

Still Life, 8c+. Nummi. @Mikko Mäkelä

Reitin varsinainen historia on vuosien takaa, jolloin Henkka (Henrik Suihkonen) oli siihen laittanut nykyisellä reitillä käytettävät kaksi ekaa pulttia ja lisäksi kaksi pulttia jotka vievät oikealle yläviistoon. Koitin joskus tuotakin linjaa, mutta se on todella paljon vaikeampi, mahdollisesti 9a tai jopa 9a+. Siinä on yksi todella vaikea muuvi sellaisesta luottokorttikrimpistä, jota ei voi edes krimpata nahkalla, vaan ennemminkin kynsillä. Mutta mahdollinen sekin on ja ehkä siihenkin voisi joskus mennä roikkumaan.

Nykyistä linjaa hahmoteltiin isän kanssa joskus vuonna 2015 tai -16. Linja näytti vievän alusta Sulttaanin jalkkiksille ja siitä suoraan sen kruksiin. Laitettiin silloin kaksi pulttia ja yksi projektipultti (jota ei liidissä pysty klippaamaan), sekä vaihdettiin Sulttaanin loppuun tuoreet kiilat. Silloin muuveja hiukan testailin ja suurin osa varsinaista kruksia lukuun ottamatta löytyivätkin. Idea oli joka tapauksessa selvillä.

2018 kunto ja varsinkin voimatasot olivat niin hyvät, että päätin palata projektoimaan ihan tosissaan. Kaikki muuvit löytyivätkin suhteellisen nopeasti, mutta aika nopeasti kävi ilmi, että kokonaisuus on aika haastava. Olin reitillä keväällä 12 kertaa ja sessiolla 10. pääsin ekaa kertaa kruksipätkän yli. Kelit kuitenkin valitettavasti loppuivat koko kesän yli jatkuneiden helteiden saavuttua ja syksyllä reitti oli märkä. Työstäessä pyrin linkkaamaan reittiä aina yksi pultinväli alempaa, jotta kokonaisuudesta saa paremman kuvan.

Dynon Heijari. @Mikko Mäkelä

Tänä vuonna hoksasin heti ekassa sessiossa, että kunto on edellisiä kausia merkittävästi parempi, kun sain linkattua reitin heti jättäen väliin vain ekan noin 7B boulderin. Toka sessiossa sain kiivettyä alusta dynoon saakka ja olin suhteellisen varma, että se menee jos kelit vain antavat myöden.

Reitti on rehellinen voimakestävyyspläjäys. Eka 2 pultinväliä ovat noin 7B boulder, josta lähtee suoraan varsinainen kruksi, eli kahden muuvin noin 8A boulder. Redpointissa vaikeutta lisää se, että oikeaa kättä ei pysty mankkaamaan, joten sormet tahtovat otteella liukua. Kruksin jälkeisistä muuveista ja varsinkaan kolmannesta klipistä ei saa pudota, sillä siitä putoaa maahan. Videolla näkyvä dyno ei ole paikaltaan tehtynä kovinkaan vaikea, mutta liidissä varsin haastava. Ote johon hypätään, on slotihalkeama, joten siihen pitää mennä tosi tarkasti ja väsyneenä hermotus ei tahdo toimia ihan toivotulla tavalla. Ote ei varsinaisesti myöskään ole kahva, vaan hiukan slouppaava pinta. Kruksin jälkeinen osuus on noin 8b köysireitti, joka pitää sisällään koko Sulttaanin 8a+/b kruksin, joka on itsessäänkin erittäin hieno.

Ihan alkuun projektin muuveja tyyppäillessäni pohdin, että tästä voi tulla ihan ok kahden tähden reitti. Varsinaisen hienouden reitillä tajuaakin vasta, kun muuvit alkavat soljua sekvensseiksi ja kun kokonaisuuteen löytyy flow voisin väittää, että kyseessä on Nummen hienoin reitti. Kivi on parasta mitä Nummesta löytyy, eikä yksikään ote ole epämiellyttävä. Ne ovat jopa niin smootheja, että reittiä voi projektoida jopa helteellä.

Nimellä Still Life on triplamerkitys. Ensimmäisen taiteeseen liittyvän voi jokainen lukija käydä vaikka googlaamassa. Toinen löytyy musiikkimaailmasta. Useissa Henkan Nummeen avaamissa reiteissä nimen takaa löytyy viittaus musiikkiin (Abacab, Shake my Tree). Opethin Still Life on yksi omista TOP-3 heavylevyistä, joten sekin osui paikalleen. Kolmantena, muttei vähäisimpänä merkityksenä on toki tunne siitä, että on päässyt takaisin sille tasolle kiipeilyssä, jolle on aika monta vuotta tullut tehtyä systemaattisesti töitä ja välillä oltu aika lähellä epätoivoakin.

Heittämällä vaikein reitti, jonka olen kiivennyt.



Miten varsinainen lähetys sujui?
Sinä päivänä melko lailla kaikki osui kohdalleen. Oltiin jo vuosia aiemmin useaan otteeseen katsottu Samin kanssa kallion vasemmassa laidassa sijaitsevaa noin 10m korkeaa pilaria ja käytiin aiemmin viikolla putsaamassa se sekä tyyppäämässä yliksellä muuveja. Lähetyspäivänä kannettiin kalliolle viitisentoista padia ja iso läjä miehiä spottaamaan. Tuloksena ryhmätyöensinousu yhteen Suomen hienoimmista bouldereista ”Amen Corner, 7C+”. Kunnon kompressiopaukutusta ja kirsikaksi kakkuun herkähkö mantteli jossain 7-8m korkeudella. Meni onneksi eka yrkällä, sillä sitä ei varmaan olisi uskaltanut kokeilla uudelleen jos olisi yläosasta pudonnut.

Projektin lähetyksessä melko lailla kaikki osui kohdalleen. Keli oli huippu ja missään muuvissa ei tullut virheitä. Dynon jälkeen on lepokahva jossa sheikkailin aika tovin psyykkaamassa ja palauttelemassa. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että hänkilläkin ravistellessa palautuu. Sulttaanin loppukruksissa toki joutui puristamaan, mutta sekin meni varsin mukavasti kun muuvit oli niin hyvin selkärangassa.

Mitäs sitten?
Suomessa on mielessä oikeastaan kolme reittiä, jotka ehdottomasti haluan kiivetä: Hiidenkirnu Turunvuorella, Kansannousu Mustiksessa ja Syncro-Nummisuutari link-up Nummessa. Viimeisin on Suomen jatkuvin tiukka reitti, kun se kiivetään. Ulkomailta mieleen nousee ehkä nopeimmin Action Directe. Klassikko.

Merkittävimmät kiipeilykaverit/ esikuvat?
Kiipeilykavereista ehdottomasti Sami (Koponen). Harva ymmärtää meidän kiipeilyhuumoria ja Sami on yksi kavereita, jonka kanssa voi olla reissussa, vaikka miten pitkään ilman että alkaa naama tökkimään. Jos Sami olisi tyttö, niin voisin mieluusti ottaa siitä itselleni vaimon .

Esikuvista kolme tärkeintä on Ondra, Gullich ja Sharma. Suomessa tosi monta, kuten Sami, Anton, Andy, Tomi, Nalle… Omille esikuville ehkä tärkein yhdistävä piirre on yrittäminen. Ondrakaan ei taatusti olisi niin kova, ellei se pystyisi yrittämään niin tajuttoman kovaa aina.

Ehkä merkittävin kiipeilyyn vaikuttanut henkilö kuitenkin on isä, joka on kuskannut ja kannustanut mua aina kun olen halunnut koko lapsuuden (ja aikuisuuden) ajan. Isältä on varmaan perintönä tullut myös rakkaus ulkokiipeilyyn ja siellä onkin yhdessä aikaa vietetty varsin mittavia määriä.

Vinkkejä junnuille (ja aikuisille)
Junnuille voisin antaa vinkkinä, että kiivetkää ulkona ja sisällä niin paljon kuin mahdollista ja jättäkää ainakin alkuvuosina treenaaminen vähemmälle. Jos vain suinkin on mahdollista, niin painottaisin selkeästi ulkokiipeilyä. Kiipeily on pääasiassa tekniikkalaji ja sitä opitaan kiipeämällä. Mitä enemmän sulla on muuveja muuvipankissa, sitä paremmin osaat lukea ja ratkoa reittejä myös sisällä.

Aikuiset voisi myös välillä keskittyä ehkä enemmän kiipeämiseen, eikä vain treenaamiseen. Siihen on aika helppo fixoitua ja liikkeen/ liikkumisen oppiminen jää vähemmälle. Voimaa on paljon helpompi treenata kuin tekniikkaa.

Vapaa sana
Terkkuja kaikille, nauttikaa kesähelteistä!

Ja muistakaa, että vammojen ja vastoinkäymisten yli pääsääntöisesti aina pääsee jossain välissä, kunhan on kärsivällinen. Kannattaa vaan yrittää pitää samalla kuntoa yllä jollain keinolla siinä samalla, niin monttu ei ole liian syvä, kun lopulta pääsee taas kunnolla treenaamaan.

Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Still F***ing Life!
@Mikko Mäkelä